Kesäduuniprojektin antina energiaa, ajatuksia ja kullanhippuja

22.8.2016

URB16

 

Tänä kesänä nuorten URB-duuni pyörähti käyntiin kesäkuun lopulla. Viiden viikon aikana viiden nuoren aikuisen ryhmä valmisti esityksen Kiasma-teatterin Urbaanin taiteen festivaalille, ja tutkijat olivat mukana seuraamassa teatteriprojektin työskentelyä. Tomi osallistui ryhmän työskentelyyn koko projektin ajan, tutkimusavustajat Katja ja Jonna kävivät videoimassa ryhmän työtä kahtena päivänä viikossa.

Kuten aiempinakin kesinä, Elina toimi projektin ohjaajana ja tänä kesänä hänen työparinaan oli dramaturgi Are Nikkinen. Projektin osallistujat kirjoittivatkin paljon ja saivat siihen myös aiempaa enemmän ohjausta. Kesän aineisto – videoinnit ja nuorten kirjoitukset – ovatkin kiinnostavia myös kirjoittamisen opettamisen ja oppimisen kannalta. Kuten kahtena edellisenäkin kesänä, mukana ohjaajien ryhmässä oli myös Sauli, joka jatkaa syksyllä osallistujien kanssa työskentelyä dokumentaarisen projektin parissa.

 

URB16

Ohjaajat kirjoittavat Kultaa!-esityksen ohjelmalehtisessä näin:

Kultaa! on syntynyt lyhyessä ajassa, vain viiden ja puolen viikon aikana. Esitys on toteutettu Helsingin kaupungin parikymppisten kesätyöntekijöiden kanssa. Halusimme tietää, mikä heidän elämässään on ”kultaa” ja mikä ei. Näyttämäharjoitteiden, keskustelujen ja ryhmäläisten kirjoittamien tekstien kautta meille hahmottui kuva siitä, miten yhteiskunta suhtautuu työelämän kynnyksellä oleviin ja miten epäreiluja lyhyet työsuhteet ja palkattomat työharjoittelut usein ovat. Nuorten joukosta etsitään täydellisiä kultahippuja, samaan aikaan kun heitä syyllistetään laiskuudesta ja epäkiitollisuudesta.

Osallistujat ovat suvereenisti ottaneet haltuunsa uusia taiteenlajeja. He ovat kirjoittaneet esityksen tekstit, luoneet videomateriaalia ja esiintyvät näyttämöllä – osa ensimmäistä kertaa elämässään. Haluamme kiittää heitä rohkeudesta ja ennakkoluulottomuudesta. Lisäksi haluamme kannustaa heitä jatkossakin siihen, että he määrittelevät itse oman kultansa.”

Elokuun alussa näimme Stoassa kaksi hienoa esitystä ja näyttämöllä viisi rohkeaa ja viisasta nuorta. Energiaa, ajatuksia, motivaatiota ja kultahippuja meille.

Liisa

Kuvat: Simo Karisalo/Kansallisgalleria

Kielitieteen päivät I: Kielen ulottuvuuksia – kielitieteen kurkotteluja

22.6.2016

Kävimme Liisan kanssa Kielitieteen päivillä (25.–27.5.), jotka järjestettiin tänä vuonna Oulussa. Päivien teemaksi oli valittu Kielen ulottuvuuksia – kielitieteen kurkotteluja. Seminaarissa oli pari sataa osallistujaa ja esitelmiäkin yli seitsemänkymmentä, joten kaikkea oli mahdotonta päästä kuulemaan. Esitelmiä pidettiin seitsemässä salissa yhtä aikaa. Kaikki oli tavattoman kiinnostavaa, joten suosittelen tutustumista ohjelmaan ja abstrakteihin Oulun yliopiston sivuilla.

Esittelimme Taide työnä ja työvälineenä -hanketta Suvi Honkasen (Tampereen yliopisto) ja Riikka Nissin (Jyväskylän yliopisto) järjestämässä työpajassa Työelämän kieltä tutkimassa: Monitieteisiä kurkotteluja muuttuvaan yhteiskuntaan. Kerron seuraavissa kirjoituksissa joistakin työelämätyöpajan esitelmistä (osa II) sekä muutamasta muusta esitelmästä (osa III), jotka ovat hankkeemme kannata kiinnostavia. Avaan myös seminaarin epävirallisempaa puolta – päivien kuluessa kehkeytyneitä kurkotteluja vuorovaikutuksen tutkimattomiin ulottuvuuksiin (osa IV).

Marjo

Kielitieteen päivät II: Työelämän kieltä tutkimassa

22.6.2016

Työpajassa Työelämän kieltä tutkimassa: Monitieteisiä kurkotteluja muuttuvaan yhteiskuntaan Suvi Honkanen ja Riikka Nissi taustoittivat työelämän ja sen tutkimuksen nykytilaa. Rutiinityöt ovat vähentyneet ja vähenevät edelleen. Tietotyö taas lisääntyy, ja kaikkein eniten lisääntyy sellainen työ, jossa pyritään tunnistamaan ja ratkaisemaan erilaisia ongelmia. Käsiteltävät ongelmat ovat yhä kompleksisempia, eikä yhden työntekijän osaaminen riitä, vaan tarvitaan yhteisöllisiä toimintatapoja. Työelämässä on noussutkin tärkeäksi vuorovaikutusosaaminen, joka kattaa paitsi kirjallisen myös puhutun ja kehollisen viestinnän ja jonka avulla työyhteisön jäseniä voidaan aktivoida asiantuntijuuden jakamiseen ja uusien ideoiden ja näkökulmien esittämiseen.

Omassa esitelmässämme kerroimme Taide työnä ja työvälineenä -hankkeen tutkimusteemoista ja alustavista tuloksista. Hankkeessa pyritään selvittämään, miten teatterityöskentelylle ominainen vuorovaikutuksellisuus ja yhteisöllisyys, kokemuksellisuus ja kehollisuus rakentuvat ja ilmenevät konkreettisissa vuorovaikutuskäytänteissä. Tavoitteena on selvittää myös sitä, millaisen kehyksen ja millaisia resursseja teatterin vuorovaikutukselliset ja yhteisölliset työtavat tarjoavat erilaisten asioiden oppimiselle ja osallistumiselle.

Kerroimme tarkemmin siitä, miten teatteriprojektiin osallistuvien nuorten kielitaito kehittyy teatterityöskentelyn ryhmälähtöisessä toiminnassa. Analysoimme jaksoa, jossa osallistujien tehtävänä on kertoa toisilleen hauskoja tarinoita. Tarkastelimme tapauksia, joissa yksi osallistujista hakee kielellistä ilmausta, jonka toinen tarjoaa, ja haun aloittaja vielä toistaa hakemansa ilmauksen. Tarkasteltavana ei niinkään ollut se, mikä kielellinen ilmaus oli haun kohteena ja mitä tilanteissa mahdollisesti opittiin. Sen sijaan näytimme, millaisilla sanallisilla ja kehollisilla keinoilla vuorovaikutusta vietiin eteenpäin ja miten sanahaut ja niiden ratkaisut nivoutuivat meneillään olevaan kertomistoimintaan.

Tarkastelemistamme tapauksista ilmeni, ettei kielellisen ilmauksen hakeminen missään vaiheessa johtanut kielellisen epäsymmetrian korostumiseen eikä vaikuttanut kertomistoiminnan etenemiseen esimerkiksi niin, että osallistujien roolit kertojina tai ”kuulijoina” olisivat muuttuneet merkittävästi. Vaikka vuorovaikutuskumppani tarjosi sanallisen ilmauksen, hän ei asettunut kertojaksi vaan sanahaun aloittaja jatkoi kertojan roolissa.

Työpajan kahdessa muussakin esitelmässä tarkasteltiin kielen oppimista osana ammatillista toimintaa. Työelämään integroituminen on suomea toisena kielenä puhuville tärkeää, sillä työyhteisössä luodaan merkityksellisiä suhteita. Olisikin mietittävä tarkemmin, millä tavoilla kielen oppimista voidaan työyhteisössä tukea, mikä on työtehtävien kannalta riittävää kielitaitoa ja millaista kielitaitoa työntekijältä on kohtuullista edellyttää.

Nina Pilke ja Merja Koskela (Vaasan yliopisto) kertoivat esitelmässään, miten englanninkielisessä Nursing-tutkinto-ohjelmassa opiskelevan ulkomaalaistaustaisen sairaanhoitajaopiskelijan ammatillinen kielitaito kehittyy. Aineistona oli käytetty kyselyvastauksia sekä opiskelijan itsensä nauhoittamia suullisia harjoittelupäiväkirjoja. Tutkittavaksi oli valittu niin sanotut mininarratiivit, joissa opiskelija kertoo työhönsä liittyvistä kokemuksistaan ja jotka paljastavat kielen oppimisen ja käytön ongelmakohtia. Narratiivien kautta valottuu myös, miten opiskelija jäsentää omaa paikkaansa työyhteisössä.

Tutkimuksesta nousi esiin, että opiskelijaa ei otettu aluksi mukaan työyhteisöön. Hänelle ei puhuttu ja häntä ei ”nähty”. Myöhemmin tilanne parani, kun opiskelija pääsi mukaan tilanteisiin, joissa hänen kielitaidolleen oli käyttöä; sairaalaan tuotiin potilas, jonka äidinkieltä muut eivät osanneet. Opiskelijan oman arvion mukaan hänen suomen kielen taitonsa kehittyivät jonkin verran opintojen aikana. Sen sijaan englannin taidot kehittyivät merkittävästi.

Opiskelija myös työllistyi sairaalaan, jossa oli ollut harjoittelemassa. Ratkaisevaksi ongelmaksi nousi kuitenkin se, että kaksikielisessä sairaalassa olisi pitänyt osata myös ruotsia. Sitä opiskelija ei kuitenkaan ollut ehtinyt oppia – siitä huolimatta, että koulutusohjelma kuului ruotsinkieliseen oppilaitokseen. Tämä herättää kysymyksiä: Voidaanko ensinnäkin olettaa, että Suomeen muuttavat ihmiset oppivat samanaikaisesti sekä suomea että ruotsia? Ja toiseksi: tehdäänkö englanninkielisillä koulutusohjelmilla pitemmän päälle karhunpalvelus sekä niihin osallistuville opiskelijoille että yhteiskunnalle, joka päätyy kouluttamaan työntekijöitä muille työmarkkinoille, kun maan kielet jäävät oppimatta?

Johanna Komppa esitteli Salla Kurhilan kanssa käynnistämäänsä hanketta Suomen kielen oppimisen tukeminen monikielisessä ja -kulttuurisessa työympäristössä. Hankkeessa kehitetään keinoja, joilla voidaan tukea suomea toisena kielenä puhuvan hoitohenkilöstön ja lääkärien suomen kielen taitojen kehittymistä sairaalatyön ohessa.

Tähän mennessä on tutkittu arkisia työtilanteita, esimerkiksi lääkärikierroksia potilaiden luona. Komppa kertoi esimerkkitilanteesta, jossa lääkäri totesi, että potilas voidaan kotiuttaa samana päivänä. Mukana oleva sairaanhoitaja tiesi, ettei potilas vielä pärjää kotona. Hän ei kuitenkaan esittänyt suoraan erimielisyyttään vaan alkoi kertoa päivittäisistä ongelmatilanteista, joita potilaan hoidossa oli tullut vastaan. Raportin kuultuaan lääkäri päätti siirtää kotiuttamista myöhemmäs. Tämä toimiva käytäntö oli mahdollista paikantaa vuorovaikutustutkimuksen avulla. Se voidaan myös mallintaa ja näin siirtää yleisempään käyttöön.

Etenkin kakkoskielisten hoitajien on vaikea toimia tilanteissa, joissa heidän olisi ratkaistava samanaikaisesti sekä vuorovaikutuksellisia että ammattiin liittyviä kysymyksiä nopeasti etenevässä keskustelussa. Heidän toimintaansa, kuten tietysti myös koko työyhteisön toimintaa tukevat työssä toistuvien ongelmallisten vuorovaikutustilanteiden tunnistaminen ja mallit näiden tilanteiden ratkaisemiseksi.

Marjo

Kielitieteen päivät III: Viitottua ja puhuttua

22.6.2016

Kielitieteen päivillä esiteltiin viittomakielen tutkimusta useissa esityksissä. Paikalla oli myös paljon viittomakielen puhujia. Viittomakieli on teatterivuorovaikutuksen kannalta erityisen kiinnostavaa, koska se on perustavasti visuaalinen kieli. Viittomat tuotetaan käsillä – siis kehollisesti – ja myös tilan käyttö on keskeisessä asemassa. Osallistujien pitää nähdä toisensa, jotta vuorovaikutus on ylipäänsä mahdollista. Esityksiä kuunnellessani aloin myös ajatella, että viitotulla ja puhutulla vuorovaikutuksella on kuitenkin enemmän yhteyksiä kuin tulisi ajatelleeksi.

Tommi Jantunen kertoi suomalaisen viittomakielen tutkimusperinteistä: esimerkiksi siitä, millaisena viittomien ja eleiden suhde on nähty. Aikaisemmin eleitä ja kehon käyttöä on pidetty erillisinä, viittomakieleen kuulumattomina ilmaisutapoina eikä niihin ole juurikaan kiinnitetty huomiota; samaan tapaan kuin puhutun kielen tutkimus on keskittynyt puheeseen ja pitänyt eleiden ja kehollisuuden osuutta vuorovaikutuksessa toissijaisena. Viittomakielen nykytutkimus ei kuitenkaan tee jyrkkää eroa viittomien ja eleiden välillä. Rajanvetojen sijasta on alettu tutkia, miten viittomia ja eleitä käytetään yhdessä.

Kehollisen vuorovaikutuksen tutkijana kiinnostuin erityisesti tutkimuksista, joita oli tehty pään kallistusliikkeestä. Päätä kallistetaan lauseiden rajalla, lauseen alussa ja lopussa, mutta lopussa se on suurempaa kuin alussa. Pään kallistusliike näyttäisi toimivan lauseiden sidostajana: päätä kallistamalla viittoja voi ilmaista, että edellä viitottu liittyy seuraavaan asiaan ja viittoja aikoo jatkaa. Puhutussa kielessä, puheen jatkumista voi taas ilmaista sävelkululla, äänen avulla. Tasaisella tai nousevalla sävelkululla lauseen lopussa voidaan osoittaa, että puhe on vielä jatkumassa. Vaikka viitotuissa ja puhutuissa kielissä on erilaiset ilmaisukeinot, ilmaisutarpeet ovat pitkälti samat.

Viittomakieli oli aiheena myös Elina Tapion esitelmässä. Hän tarkasteli viittomakielisten opiskelijoiden tapoja asettua opetustilaan ja tilan konkreettistakin uudelleen järjestelyä. Viittomakielisille perinteinen luokkahuone on vuorovaikutuksellisesti hankala, sillä takana istuvien viittomia ei näe kääntymättä. Viittomakielisille toimivin ratkaisu on asettaa pöydät hevosenkengän muotoon, jolloin osallistujat pystyvät näkemään toisensa koko ajan. Tämäkin kuulostaa tutulta myös puhuttua kieltä käyttäville. Varmaan jokainen on joskus siirtänyt pöytiä tapaamisen aluksi esimerkiksi juuri hevosenkengän muotoon. Vaikka takana istuvien puhetta voikin kuulla, muiden puhetta on helpompi ja mukavampi seurata, jos heidät myös näkee.

Erityisen kiinnostava oli myös työapaja Puhuttu kieli, persoona ja referenssi. Työpajassa pohdittiin erilaisia tapoja viitata puheena oleviin ihmisiin sekä sitä, miten erilaiset viittaustavat jäsentävät eri tavoin puhujan, kuulijan ja puheena olevien suhteita. Viittaustavat ovatkin merkityksellisiä tutkittaessa minkä tahansa ryhmän toimintaa, sen jäsenten suhdetta toisiinsa, ryhmään ja puheena olevaan toimintaan.

Maria Vilkunan tarkasteli esitelmässään (Me ja impersonaalinen tulkinta: murreaineistojen näkökulma) haastatteluja, joita kielentutkijat ovat tehneet tallentaakseen eri puolilla Suomea puhuttuja murteita. Haastatteluissa puhujat kertovat entisistä ajoista useimmiten passiivimuotoa käyttämällä (esim. sithä sinne päästiin viel uuestaan). Mutta puhujat käyttävät myös muotoja, joissa on mukana monikon ensimmäisen persoonan pronomini (esim. sit me mentiin). Pronominin sisältävät ilmaukset kertovat selvästi, että tekijänä on joukko, johon puhuja kuuluu. Toisaalta myös passiivimuoto saa usein me-tulkinnan. Se kuitenkin fokusoi tekemiseen: tärkeää on se, mitä tehtiin eikä se, että juuri me tehtiin.

Myös Marja Etelämäen ja Ilona Herlinin esitelmä (Miten me muotoutuu?) tarkasteli mennään ja me mennään –rakenteiden eroa. Heidän arkikeskustelu- ja internetaineistoihin perustuva tutkimuksensa osoittaa, että ilmaukset kertovat puheena olevan ryhmän sisäisistä suhteista. Paljas mennään viittaa ryhmään, jonka jäsenillä on yhteinen päämäärä ja yhteiset tavoitteet. Me mennään –muotoilu taas korostaa ryhmän jäsenten erillisyyttä. Etelämäki ja Herlin esittivät myös, että passiivimuodon käyttäminen monikon ensimmäisen persoonan viittauksissa, siis silloinkin kun kuvataan ”meidän” toimintaa, ei ole sattumaa. Passiivimuoto häivyttää tekijöitä ja samalla yksilöiden välisiä rajoja. Sen käyttäminen on tapa esittää tekijä ja kuvattu toiminta kollektiivisena.

Marjo

Kielitieteen päivät IV: Ulottuvuuksia

21.6.2016

Kesäkuun alussa Taide työnä ja työvälineenä -hankkeen tapaamisessa keskustelimme yhdestä nuorten teatteriprojektin aikana videoidusta katkelmasta. Siinä projektin osallistujat odottelivat seuraavan harjoituksen alkua ja ryhtyivät ajankuluksi improvisoimaan, rakentamaan yhdessä fiktiivistä tilannetta. Vaikka spontaani improvisointi näytti lähinnä yhteiseltä hauskanpidolta ja leikittelyltä, se saattoi myös parodioida ja kritisoida yhteiskunnan valtaapitävien toimintaa ja asenteita – ja ehkä myös tyylilajia, improvisointia itseään.

Tällaisia parodisia improvisointeja, vakavaa jäljitteleviä ja liioittelevia leikillisiä repäisyjä syntyy silloin tällöin kaikenlaisissa ryhmissä ja yhteisöissä. Kielentutkijoiden keskuudessa niille on jopa luotu institutionaaliset puitteet: Hysteerisen lingvistiikan konferenssi, joka on järjestetty tähän mennessä neljä kertaa. Sen voi nähdä eräänlaisena teatterina tieteenteon perinteistä, metodeista ja rajoista, refleksiivisenä leikkinä, jossa liikutaan vakavan ja huumorin, kriittisyyden ja intohimon leikkauspisteissä. Seuraava, toistaiseksi tutkimattomiin ulottuvuuksiin kurkotteleva hankekuvaus, edustaa tätä tyylilajia. Se kuuluu Oulussa järjestettyjen Kielitieteen päivien epäviralliseen osuuteen, jota luotiin illallisella, lounailla ja lentokonetta odotellessa – yhdessä improvisoiden. Tekstilajina on tässä tapauksessa tutkimushankkeen kuvaus.

PAKU-hanke

Kielitieteen päivien epävirallisessa osuudessa luotiin perustaa PAKU-hankkeelle (PArta ja muut Kehon Ulottuvuudet), joka pureutuu kehon ulottuvuuksiin, erityisesti niiden vuorovaikutuskäyttöön. Tutkimuksessa analysoidaan kehon muuttuvia muotoja muun muassa raskauden aikana, jolloin kasvava vatsa voi vaikuttaa merkittävästi vuorovaikutustilanteiden syntyyn ja muotoutumiseen. Esimerkiksi tilanteissa, joissa vuorovaikutukseen olisi pujahdettava kapeasta oviaukosta sivuttain, vatsa voi vaikeuttaa siirtymistä tilasta, ja tilanteesta, toiseen.

Kasvanut kehon ulottuvuus voi myös estää vuorovaikutustilanteen kokonaan. Vatsan kanssa voi nimittäin olla mahdotonta mahtua esimerkiksi auton ratin taakse niin, että jalat yltäisivät samanaikaisesti polkimille. Tällöin vuorovaikutustilanteeseen siirtyminen voi estyä jopa kokonaan, etenkin jos mukana on myös jo syntyneitä lapsia, joiden ulottuvuusetäisyys, puhumattakaan ulottuvuusnopeudesta, on huomattavan suuri suhteessa vatsaulottuvuutta kantavaan osallistujaan, jolloin autoulottuvuuden käyttö olisi välttämätöntä. Hanke tarjoaa käytännön sovellukseksi PAKUa eli pakettiautoa, johon mahtuminen saattaa olla helpompaa myös raskauden aikana.

Parran osuutta on analysoitu toistaiseksi havainnoimalla sekä kirjallisesta materiaalista. Esimerkiksi Somersalon tuotanto osoittaa, että Mestaritontulla parta ulottuu pitkälle ja sen vuorovaikutuskäyttö on ratkaisevaa. Pitkä parta on mestaritontun elämän kantava voima, joka voimistuu edelleen, kun mestaritonttu puree hampaillaan helmeä.

Hankkeen tutkimuskohteisiin kuuluvat myös niin sanotut välineulottuvuudet. Pilottiaineisto on kerätty Norwegian Airlinesin käytävällä niin sanotun havainnoivan osallistumisen menetelmin. Hankkeen osatutkimus Matkalaukku vuorovaikutuksessa analysoi matkalaukun aiheuttamien vuorovaikutustilanteiden syntymistä tilanteissa, joissa matkalaukku juuttuu toistuvasti liikennevälineen pysyviin objekteihin, pilottitutkimuksessa penkkeihin. Osallistuja ajautuu uudenlaisiin vuorovaikutustilanteisiin törmätessään kanssamatkustajiin ja aiheuttaessaan takaa tulevien törmäyksiä. Kyseinen osatutkimus toteutetaan kiinteässä yhteistyössä Kielitieteen päivilläkin esiintyneen puhutteluhankkeen kanssa. Se valottaa tähän asti tutkimatonta aluetta: kirosanoilla puhuttelua.

Marjo