Kesäduuniprojekti: Kuuluuko

10.7.2015

Kuuluuko on ryhmälähtöinen esitys ja näyttely. Se tutkii eri yhteisöihin kuulumista, niihin uskomista ja luottamista. Teos kysyy, mihin kukin kuuluu ja miksi. Onko kyseessä ajautuminen vai tietoinen valinta? Entä mikä on yksilön ja mahdollisen yhteisön sääntöjen välinen suhde. Tekijät pohtivat halutaanko kuulumalla tai kuulumattomuudella vaikuttaa johonkin ja jos halutaan, niin mihin.

Kuuluuko on Kiasman URB-festivaalin ja Helsingin kaupungin yhteishanke. Esityksessä nähdään Helsingin kaupungin nuoria kesätyöntekijöitä. Se on toteutettu kuvataiteilija Sara Pathiranen ja teatterintekijä Elina Izarra Ollikaisen johdolla. Teoksen syntymistä dokumentoivat kuvataiteilija Sauli Sirviö ja Helsingin yliopiston tutkijat, jotka ovat myös omalla osallistumisellaan vaikuttaneet teoksen muotokieleen.

Tämä projekti toteutetaan nyt viidettä kertaa. Minkälaisia aikaisemmat kesät ovat olleet ja miten projekti on muuttunut?

Elina: Jokainen vuosi on ollut erilainen. Siihen ovat vaikuttaneet vuosittain vaihtuvien osallistujien lisäksi eri taiteen aloilta tulleet työparini. Ensimmäisenä vuotena vedin projektia muusikko Meri- Tuuli Saarnion kanssa, toisena vuotena työparini oli tanssitaiteilija Heli Keskikallio. Kahtena viime kesänä olen työskennellyt kuvataiteilijoiden kanssa, ensin Tatu Engeströmin ja sitten Sauli Sirviön. Olemme kaikkina vuosina lähteneet liikkeelle ennalta valitsemastamme teemasta. Näitä ovat olleet esimerkiksi nuorten suhde kaupunkitilaan, valtaan tai identiteetin muodostumiseen. Tänä vuonna aiheenamme on kuuluminen. Tutkimme kuka määrittää sen, mihin kuulumme. Onko kyse tietoisesta prosessista vai ajautumisesta?
Sara: Onko projektista tullut poliittisempi?
Elina: Jotkut teemat ovat ehkä poliittisempia kuin toiset. Tatun ja Saulin myötä projektiin on tullut entistä dokumentaristisempi ote, ja näin ollen osallistujien ajatukset ovat tulleet suoremmin esille ja esityksistä on tullut sen myötä kantaaottavampia. Toisaalta dokumentaristinen lähestymistapa on minulle luontaista. Olen näiden projektien rinnalla ohjannut esityksiä oleskeluluvattomista siirtolaisista, ja nyt työn alla on teos karkotetuista.

Sara mikä on sinun taustasi?

Sara: Olen valmistunut Kuvataideakatemian maalaustaiteen laitokselta. Olen työskennellyt paljon intervention ja katoavan taiteen keinoin. Eleet ja teot julkisessa tilassa, joita ohikulkijat ja katsojat eivät pysty nimeämään, aiheuttavat halkeaman kaupungin arkielämään. Taiteelliset teot voivat vaikuttaa poliittisesti tai runollisesti niihin, jotka uskaltavat kohdata taiteen kaupunkitilassa. Olen työskennellyt aikaisemmin myös nuorten kanssa kansainvälisyyskasvattajana rasismin vastaisissa projekteissa.

Miten valitsitte tämän vuoden aiheen?

Elina: Projektissa on ollut vuosittain mukana siirtolaistaustaisia nuoria, joten aihe on ollut jollain tavalla ilmassa. Ehdotin sitä Saralle helmikuussa, kun hän oli Pariisissa residenssissä. Sara innostui aiheesta heti, ja alkoi kertoa saman residenssin sotaa paenneesta taiteilijasta. Aihe pyöri siis aktiivisena myös Saran mielessä.
Sara: Nyt vaalien jälkeen aihe tuntuu myös ajankohtaiselta. Pohdimme sitä, mikä on suhteemme esimerkiksi nationalismiin.

Kertoisitteko teoksen synnystä?

Elina: Olemme lukeneet aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja jakaneet ajatuksia.
Sara: Lisäksi olemme käyneet yhdessä katsomassa näyttelyitä ja esityksiä. Niiden jälkeen olemme pohtineet tulevan teoksemme ilmettä, sisältöä ja muotoa.
Elina: Olemme valinneet artikkeleita ja teoksia, joista teetämme keskustelu-, kirjoitus-, näyttämö-, kuvaus- ja maalausharjoitteita. Tällä tavalla syntyvästä materiaalista tiivistämme lopullisen esityksen ja näyttelyn.
Sara: Harjoitukset alkavat heinäkuun alussa, ja teemme töitä ryhmän kanssa arkisin kuusi ja puoli tuntia päivässä.
Elina: Iltaisin me vetäjät käymme läpi syntynyttä materiaalia, ja teemme valintoja lopullista teosta silmällä pitäen. Samalla käymme keskustelua siitä, mihin suuntaan teosta kannattaa viedä ja minkälaisia harjoitteita kyseinen suunta vaatii. Muutamaa viikkoa ennen avajaisia ja ensi-iltaa, luomme esityksen rungon ja päätämme näyttelyn sisällöstä. Sen jälkeen keskitymme rauhassa harjoitteluun ja näyttelyyn tulevien teosten hiomiseen.

Minkä ikäisistä osallistujista on kyse?

Elina: He ovat vähän alle tai vähän yli 20-vuotiaita.

Osallistuitteko heidän valintaan?

Sara: Järjestimme heille ryhmärekryn, jossa he tekivät erilaisia harjoitteita yksin ja yhdessä. Lisäksi haastattelimme jokaista erikseen.

Painotatteko nuorten valinnassa heidän taiteellista osaamistaan?

Elina: Emme oikeastaan. Olimme kiinnostuneempia heidän motivaatiostaan ja ryhmätyötaidoistaan. Tämän tyyppisen ryhmälähtöisen teoksen kannalta on oleellista, että jokaisella osallistujalla on kunnioittava ote muihin.

Ovatko osallistujat ystävystyneet keskenään?

Elina: Sitäkin on tapahtunut ja se on hauskaa. Osallistujathan tulevat eri puolilta Helsinkiä ja erilaisista alakulttuureista. Hopparit ovat ystävystyneet punkkarien kanssa ja muslimit ortodoksien.
Sara: Onko ollut rakkaustarinoita?
Elina: Ei tietääkseni. Toivottavasti tänä vuonna! (Naurua)

Onko teillä ollut konflikteja?

Elina: Mukana on ollut aina sekä konservatiivisempia että liberaalimpia nuoria, ja näin ollen olemme olleet monenlaisten näkemysten äärellä. Toisinaan harjoituksissa on ollut kiivastakin keskustelua siirtolaiskysymyksistä, kuluttamisesta, avioliittolaista ja uskonnosta. Debatin jälkeen olemme aina siirtyneet konkreettisiin harjoitteisiin ja keskittyneet yhteisen teoksen luomiseen, mikä on ollut kaunista.

Tänä vuonna projektia seuraa myös Helsingin yliopiston tutkijat. Miten he päätyivät mukaan projektiin?

Elina: Se oli meidän aloitteemme. Olemme vuosittain pyytäneet osallistujilta kirjallista palautetta, mikä on ollut kiittävää. Monille tämä projekti on ollut todella merkityksellinen. Kiitosta on tullut esiintymistaitojen ja itsevarmuuden lisääntymisestä sekä kuulluksi tulemisesta. Osalle projekti on toiminut myös väylänä oman suunnan löytämiseen. Halusimme kuitenkin saada projektille ulkopuolisen katseen, joka voisi analysoida sitä, mitä projekti osallistujilleen antaa ja mitä se heihin jättää. Toisaalta halusimme näkökulman siihen, miten voisimme kehittää projektia eteenpäin.

Voimmeko seurata tutkijoiden työtä jostakin?

Elina: Kyllä, projektilla on nettisivut www.urbduuni.fi. Sinne tulee tutkijoiden artikkeleita ja osallistujien kokemuksia. Lisäksi viime vuoden työparini Sauli Sirviö tekee projektista dokkaria ja sivuille on tarkoitus ladata myös videoklippejä teoksen luomisesta.

Minkälaisia vaikutuksia projektilla on ollut sinuun?

Elina: Tällä projektilla on ihan mieletön imu ja työskentely on ollut joka vuosi todella intensiivistä. Päässä ovat pyörineet kysymykset siitä, mikä on taidetta, mikä on dokumenttia, mikä on kiinnostavaa ja mikä on poliittista. Samaan aikaan on surrannut toinen kela siitä, miten ryhmän sisäisiin ja ulkoisiin asioihin voi, tai pitää puuttua; ja miten eri taiteenlajit kommunikoivat keskenään. Näitä kysymyksiä on sitten palloteltu eri taiteenaloilta tulevien työparien kanssa, ja totta kai se on vaikuttanut omaan taidekäsitykseeni. Lisäksi olen oppinut osallistujien suhteesta taiteeseen ja yhteiskuntaan vuosittain paljon, mikä on ollut todella innostavaa. Ihan mahtavia tyyppejä olen saanut kohdata, ja se jos mikä on ollut palkitsevaa!

© URB-lehti 2015, s. 12–13