Toinen työviikko: Suuntia ja sulamista

27.7.2015

Siirryimme keskustasta Kiasma-teatterista Itäkeskukseen Stoaan. Tämä oli ensimmäinen kokonainen työviikko. Maalasimme peiteväreillä paperille pienen pätkän aitaa kunkin päivän teeman mukaan Saran opastuksella. Maanantaina maalattiin aidat lämpimillä väreillä, tiistaina toisiinsa kuulumattomilla väreillä ja keskiviikkona käytettiin mahdollisimman tummia ja vaaleita sävyjä.

Aloitimme näyttelijäntyön harjoitteiden tekemisen Elinan johdolla. Hiki virtasi, kun sulettiin, sännättiin, stopattiin ja mentiin välillä lankkuasentoon. Etsimme aktiivista keskustaa suuntien, Alexander-tekniikan ja Mihail Tšehovin metodien avulla. Avasimme ja suljimme näkymättömiä kehojamme ja tutkimme, mistä ja milloin liike lähtee ja miltä se tuntuu sisäisesti. Improilimme kehollisesti ja sanallisesti. Kirjoitimme monologeja johonkin kuulumisesta, kuulumattomuudesta ja esineistä, joita ei enää voi saada.

Torstaina kokoonnuimme Kiasman seminaarihuoneessa ja katsoimme ryhmäläisten kuvaamia videoita. Tonyn liikkuvien valokuvien kaltaisissa aamuvideoissa ei ollut lainkaan puhetta, mutta vekkulit ilmeet puhuivat sitäkin enemmän. Keskustelimme Saulin kanssa siitä, millaisia asioita aiomme videoida.

Iltapäivällä lähdimme Didrichsenin taidemuseoon. Museo sijaitsee Helsingin Kuusisaaressa. Sen ulkoalueilla on esillä paljon modernia ja nykykuvanveistoa. Veistospuisto on julkinen ja ainoa laatuaan pääkaupunkiseudulla, sillä siellä voi käydä myös museon ollessa suljettu. Nautimme auringosta ja maisemista meren rannalla. Pääsimme jättämään jälkiä luontoon ja tekemään itse maataidetta kävyistä, kukista, sammalesta, oksista, hiekasta, kivistä ja mustikoista. Tutustuimme taiteilija Kaarina Kaikkosen installaatioon Valssi elämälle, joka on toteutettu Didrichsenin taidemuseon 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Puista roikkuu yli 2 000 eriväristä paitaa, jotka museokävijät ovat lahjoittaneet. Teos toi mieleen pyykkipäivän, vaatekaupan ja että ”mulla vois olla enemmän flanellipaitoja”.

Perjantaiaamuna katselimme jälleen ryhmäläisten kuvaamaa videomateriaalia. Idil näytti koosteen Didrichsenin-retkestä, ja oli hauskaa katsoa, kuinka hauskaa meillä oli. Nico fillaroi videoissaan hurjaa vauhtia pitkin Helsingin katuja ja hiekkateitä. Nirozin kuvaamissa videoissa taustalla soi Sibelius. Ne toivat mieleen ylpeyden suomalaisuudesta ja suomalaisesta säveltäjästä. Työskentelimme ensimmäisen tekstipätkän parissa ja heittelimme pallolla toisillemme lauseita. Tekstin tunnelma rentoutti mukavasti. Mikä olisikaan leppoisampaa kuin maata nurmella kissan vieressä ja seurata taivaalla seilaavien pilvien liikettä.

Iltapäivällä pidettiin monenlaisia työpajoja. Sauli opetti videoiden editoimista Final Cut Pro -ohjelman avulla. Niroz innosti koko ryhmän vatsatanssin saloihin. Hänen kotimaassaan kaikki oppivat tanssimaan, mutta meille muille oli vaikeaa heiluttaa käsiä, lonkkia ja vyötäröä musiikin tahdissa. Vatsatanssissa tärkeintä on nauttiminen ja hauskan pitäminen. Seuraavalla kerralla Niroz lupasi opettaa meille ryhmätanssin. Trampoliinivoimistelua harrastanut Idil valmensi meitä hyppimään trampoliinilla. Kaiken lähtökohta on jännehyppy: vartalon täytyy olla suorana ja tiukkana kuin rautalanka. Tony näytti YouTubesta videoita, joissa opastettiin meikkaamaan tyylillä. Lopuksi Diego kertoi lyhyesti ukulelen historiasta ja soitti blues-tyyppisen sävelmän. Kaikkea tätä voidaan hyödyntää työskentelyssä ja lopullisessa esityksessä.

Meitä nuoria taiteilijoita tuleva esitys jännittää enemmän tai vähemmän. Mielessä on paljon kysymyksiä: tuleeko kaikille oma monologi, jaetaanko monologeja usean ihmisen kesken (eli tuleeko niistä dialogeja)? Minkä muotoinen esitys on? Tanssimmeko? Laulammeko? Yksi asia on ainakin varmaa. Näyttämöllä tulee olemaan trampoliini!

Until the next time eli tsiigaillaan kulmilla!

Diego

Didrichsenin taidemuseovisiitin ikuisti Idil.