Kielitieteen päivät II: Työelämän kieltä tutkimassa

22.6.2016

Työpajassa Työelämän kieltä tutkimassa: Monitieteisiä kurkotteluja muuttuvaan yhteiskuntaan Suvi Honkanen ja Riikka Nissi taustoittivat työelämän ja sen tutkimuksen nykytilaa. Rutiinityöt ovat vähentyneet ja vähenevät edelleen. Tietotyö taas lisääntyy, ja kaikkein eniten lisääntyy sellainen työ, jossa pyritään tunnistamaan ja ratkaisemaan erilaisia ongelmia. Käsiteltävät ongelmat ovat yhä kompleksisempia, eikä yhden työntekijän osaaminen riitä, vaan tarvitaan yhteisöllisiä toimintatapoja. Työelämässä on noussutkin tärkeäksi vuorovaikutusosaaminen, joka kattaa paitsi kirjallisen myös puhutun ja kehollisen viestinnän ja jonka avulla työyhteisön jäseniä voidaan aktivoida asiantuntijuuden jakamiseen ja uusien ideoiden ja näkökulmien esittämiseen.

Omassa esitelmässämme kerroimme Taide työnä ja työvälineenä -hankkeen tutkimusteemoista ja alustavista tuloksista. Hankkeessa pyritään selvittämään, miten teatterityöskentelylle ominainen vuorovaikutuksellisuus ja yhteisöllisyys, kokemuksellisuus ja kehollisuus rakentuvat ja ilmenevät konkreettisissa vuorovaikutuskäytänteissä. Tavoitteena on selvittää myös sitä, millaisen kehyksen ja millaisia resursseja teatterin vuorovaikutukselliset ja yhteisölliset työtavat tarjoavat erilaisten asioiden oppimiselle ja osallistumiselle.

Kerroimme tarkemmin siitä, miten teatteriprojektiin osallistuvien nuorten kielitaito kehittyy teatterityöskentelyn ryhmälähtöisessä toiminnassa. Analysoimme jaksoa, jossa osallistujien tehtävänä on kertoa toisilleen hauskoja tarinoita. Tarkastelimme tapauksia, joissa yksi osallistujista hakee kielellistä ilmausta, jonka toinen tarjoaa, ja haun aloittaja vielä toistaa hakemansa ilmauksen. Tarkasteltavana ei niinkään ollut se, mikä kielellinen ilmaus oli haun kohteena ja mitä tilanteissa mahdollisesti opittiin. Sen sijaan näytimme, millaisilla sanallisilla ja kehollisilla keinoilla vuorovaikutusta vietiin eteenpäin ja miten sanahaut ja niiden ratkaisut nivoutuivat meneillään olevaan kertomistoimintaan.

Tarkastelemistamme tapauksista ilmeni, ettei kielellisen ilmauksen hakeminen missään vaiheessa johtanut kielellisen epäsymmetrian korostumiseen eikä vaikuttanut kertomistoiminnan etenemiseen esimerkiksi niin, että osallistujien roolit kertojina tai ”kuulijoina” olisivat muuttuneet merkittävästi. Vaikka vuorovaikutuskumppani tarjosi sanallisen ilmauksen, hän ei asettunut kertojaksi vaan sanahaun aloittaja jatkoi kertojan roolissa.

Työpajan kahdessa muussakin esitelmässä tarkasteltiin kielen oppimista osana ammatillista toimintaa. Työelämään integroituminen on suomea toisena kielenä puhuville tärkeää, sillä työyhteisössä luodaan merkityksellisiä suhteita. Olisikin mietittävä tarkemmin, millä tavoilla kielen oppimista voidaan työyhteisössä tukea, mikä on työtehtävien kannalta riittävää kielitaitoa ja millaista kielitaitoa työntekijältä on kohtuullista edellyttää.

Nina Pilke ja Merja Koskela (Vaasan yliopisto) kertoivat esitelmässään, miten englanninkielisessä Nursing-tutkinto-ohjelmassa opiskelevan ulkomaalaistaustaisen sairaanhoitajaopiskelijan ammatillinen kielitaito kehittyy. Aineistona oli käytetty kyselyvastauksia sekä opiskelijan itsensä nauhoittamia suullisia harjoittelupäiväkirjoja. Tutkittavaksi oli valittu niin sanotut mininarratiivit, joissa opiskelija kertoo työhönsä liittyvistä kokemuksistaan ja jotka paljastavat kielen oppimisen ja käytön ongelmakohtia. Narratiivien kautta valottuu myös, miten opiskelija jäsentää omaa paikkaansa työyhteisössä.

Tutkimuksesta nousi esiin, että opiskelijaa ei otettu aluksi mukaan työyhteisöön. Hänelle ei puhuttu ja häntä ei ”nähty”. Myöhemmin tilanne parani, kun opiskelija pääsi mukaan tilanteisiin, joissa hänen kielitaidolleen oli käyttöä; sairaalaan tuotiin potilas, jonka äidinkieltä muut eivät osanneet. Opiskelijan oman arvion mukaan hänen suomen kielen taitonsa kehittyivät jonkin verran opintojen aikana. Sen sijaan englannin taidot kehittyivät merkittävästi.

Opiskelija myös työllistyi sairaalaan, jossa oli ollut harjoittelemassa. Ratkaisevaksi ongelmaksi nousi kuitenkin se, että kaksikielisessä sairaalassa olisi pitänyt osata myös ruotsia. Sitä opiskelija ei kuitenkaan ollut ehtinyt oppia – siitä huolimatta, että koulutusohjelma kuului ruotsinkieliseen oppilaitokseen. Tämä herättää kysymyksiä: Voidaanko ensinnäkin olettaa, että Suomeen muuttavat ihmiset oppivat samanaikaisesti sekä suomea että ruotsia? Ja toiseksi: tehdäänkö englanninkielisillä koulutusohjelmilla pitemmän päälle karhunpalvelus sekä niihin osallistuville opiskelijoille että yhteiskunnalle, joka päätyy kouluttamaan työntekijöitä muille työmarkkinoille, kun maan kielet jäävät oppimatta?

Johanna Komppa esitteli Salla Kurhilan kanssa käynnistämäänsä hanketta Suomen kielen oppimisen tukeminen monikielisessä ja -kulttuurisessa työympäristössä. Hankkeessa kehitetään keinoja, joilla voidaan tukea suomea toisena kielenä puhuvan hoitohenkilöstön ja lääkärien suomen kielen taitojen kehittymistä sairaalatyön ohessa.

Tähän mennessä on tutkittu arkisia työtilanteita, esimerkiksi lääkärikierroksia potilaiden luona. Komppa kertoi esimerkkitilanteesta, jossa lääkäri totesi, että potilas voidaan kotiuttaa samana päivänä. Mukana oleva sairaanhoitaja tiesi, ettei potilas vielä pärjää kotona. Hän ei kuitenkaan esittänyt suoraan erimielisyyttään vaan alkoi kertoa päivittäisistä ongelmatilanteista, joita potilaan hoidossa oli tullut vastaan. Raportin kuultuaan lääkäri päätti siirtää kotiuttamista myöhemmäs. Tämä toimiva käytäntö oli mahdollista paikantaa vuorovaikutustutkimuksen avulla. Se voidaan myös mallintaa ja näin siirtää yleisempään käyttöön.

Etenkin kakkoskielisten hoitajien on vaikea toimia tilanteissa, joissa heidän olisi ratkaistava samanaikaisesti sekä vuorovaikutuksellisia että ammattiin liittyviä kysymyksiä nopeasti etenevässä keskustelussa. Heidän toimintaansa, kuten tietysti myös koko työyhteisön toimintaa tukevat työssä toistuvien ongelmallisten vuorovaikutustilanteiden tunnistaminen ja mallit näiden tilanteiden ratkaisemiseksi.

Marjo