Kielitieteen päivät III: Viitottua ja puhuttua

22.6.2016

Kielitieteen päivillä esiteltiin viittomakielen tutkimusta useissa esityksissä. Paikalla oli myös paljon viittomakielen puhujia. Viittomakieli on teatterivuorovaikutuksen kannalta erityisen kiinnostavaa, koska se on perustavasti visuaalinen kieli. Viittomat tuotetaan käsillä – siis kehollisesti – ja myös tilan käyttö on keskeisessä asemassa. Osallistujien pitää nähdä toisensa, jotta vuorovaikutus on ylipäänsä mahdollista. Esityksiä kuunnellessani aloin myös ajatella, että viitotulla ja puhutulla vuorovaikutuksella on kuitenkin enemmän yhteyksiä kuin tulisi ajatelleeksi.

Tommi Jantunen kertoi suomalaisen viittomakielen tutkimusperinteistä: esimerkiksi siitä, millaisena viittomien ja eleiden suhde on nähty. Aikaisemmin eleitä ja kehon käyttöä on pidetty erillisinä, viittomakieleen kuulumattomina ilmaisutapoina eikä niihin ole juurikaan kiinnitetty huomiota; samaan tapaan kuin puhutun kielen tutkimus on keskittynyt puheeseen ja pitänyt eleiden ja kehollisuuden osuutta vuorovaikutuksessa toissijaisena. Viittomakielen nykytutkimus ei kuitenkaan tee jyrkkää eroa viittomien ja eleiden välillä. Rajanvetojen sijasta on alettu tutkia, miten viittomia ja eleitä käytetään yhdessä.

Kehollisen vuorovaikutuksen tutkijana kiinnostuin erityisesti tutkimuksista, joita oli tehty pään kallistusliikkeestä. Päätä kallistetaan lauseiden rajalla, lauseen alussa ja lopussa, mutta lopussa se on suurempaa kuin alussa. Pään kallistusliike näyttäisi toimivan lauseiden sidostajana: päätä kallistamalla viittoja voi ilmaista, että edellä viitottu liittyy seuraavaan asiaan ja viittoja aikoo jatkaa. Puhutussa kielessä, puheen jatkumista voi taas ilmaista sävelkululla, äänen avulla. Tasaisella tai nousevalla sävelkululla lauseen lopussa voidaan osoittaa, että puhe on vielä jatkumassa. Vaikka viitotuissa ja puhutuissa kielissä on erilaiset ilmaisukeinot, ilmaisutarpeet ovat pitkälti samat.

Viittomakieli oli aiheena myös Elina Tapion esitelmässä. Hän tarkasteli viittomakielisten opiskelijoiden tapoja asettua opetustilaan ja tilan konkreettistakin uudelleen järjestelyä. Viittomakielisille perinteinen luokkahuone on vuorovaikutuksellisesti hankala, sillä takana istuvien viittomia ei näe kääntymättä. Viittomakielisille toimivin ratkaisu on asettaa pöydät hevosenkengän muotoon, jolloin osallistujat pystyvät näkemään toisensa koko ajan. Tämäkin kuulostaa tutulta myös puhuttua kieltä käyttäville. Varmaan jokainen on joskus siirtänyt pöytiä tapaamisen aluksi esimerkiksi juuri hevosenkengän muotoon. Vaikka takana istuvien puhetta voikin kuulla, muiden puhetta on helpompi ja mukavampi seurata, jos heidät myös näkee.

Erityisen kiinnostava oli myös työapaja Puhuttu kieli, persoona ja referenssi. Työpajassa pohdittiin erilaisia tapoja viitata puheena oleviin ihmisiin sekä sitä, miten erilaiset viittaustavat jäsentävät eri tavoin puhujan, kuulijan ja puheena olevien suhteita. Viittaustavat ovatkin merkityksellisiä tutkittaessa minkä tahansa ryhmän toimintaa, sen jäsenten suhdetta toisiinsa, ryhmään ja puheena olevaan toimintaan.

Maria Vilkunan tarkasteli esitelmässään (Me ja impersonaalinen tulkinta: murreaineistojen näkökulma) haastatteluja, joita kielentutkijat ovat tehneet tallentaakseen eri puolilla Suomea puhuttuja murteita. Haastatteluissa puhujat kertovat entisistä ajoista useimmiten passiivimuotoa käyttämällä (esim. sithä sinne päästiin viel uuestaan). Mutta puhujat käyttävät myös muotoja, joissa on mukana monikon ensimmäisen persoonan pronomini (esim. sit me mentiin). Pronominin sisältävät ilmaukset kertovat selvästi, että tekijänä on joukko, johon puhuja kuuluu. Toisaalta myös passiivimuoto saa usein me-tulkinnan. Se kuitenkin fokusoi tekemiseen: tärkeää on se, mitä tehtiin eikä se, että juuri me tehtiin.

Myös Marja Etelämäen ja Ilona Herlinin esitelmä (Miten me muotoutuu?) tarkasteli mennään ja me mennään –rakenteiden eroa. Heidän arkikeskustelu- ja internetaineistoihin perustuva tutkimuksensa osoittaa, että ilmaukset kertovat puheena olevan ryhmän sisäisistä suhteista. Paljas mennään viittaa ryhmään, jonka jäsenillä on yhteinen päämäärä ja yhteiset tavoitteet. Me mennään –muotoilu taas korostaa ryhmän jäsenten erillisyyttä. Etelämäki ja Herlin esittivät myös, että passiivimuodon käyttäminen monikon ensimmäisen persoonan viittauksissa, siis silloinkin kun kuvataan ”meidän” toimintaa, ei ole sattumaa. Passiivimuoto häivyttää tekijöitä ja samalla yksilöiden välisiä rajoja. Sen käyttäminen on tapa esittää tekijä ja kuvattu toiminta kollektiivisena.

Marjo