Taiteesta, vuorovaikutuksesta ja jalkapallosta

3.5.2016

Keskustelimme 27.4. hanketapaamisessa vuorovaikutusaineistojen keräämisestä ja esittämisestä yleisölle. Olimme tutustuneet keskustelun pohjaksi jalkapallotähti Zidanesta tehtyyn dokumenttielokuvaan ja videoteokseen Zidane: A 21st Century Portrait (Douglas Gordon & Philippe Parrero). Kamera fokusoi pääasiassa päähenkilöön, Zidaneen, kokonaisen pelin ajan.

zidane_sandretto_1_low_825_550_90 (002)
Näkökulman merkitys

Huomasimme, että yhteen pelaajaan fokusoiminen antaa pelistä merkittävästi erilaisen kuvan kuin perinteinen jalkapallomatsi, jossa fokus on yleensä pallossa. Palloon keskittynyt kamerakuva dokumentoi vauhdikasta peliä, jossa pelaajat juoksevat pallon perässä ja kamppailevat pallosta – jalkapallomatsissa juoksevat kussakin tilanteessa juuri ne pelaajat, joilla on mahdollisuus ehtiä palloon.

Yksittäisen pelaajan näkökulmasta peliin kuuluu kuitenkin paljon odottelua. Pelaajan pitää olla valppaana ehtiäkseen palloon, kun se tulee kohdalle, mutta kaikkiin palloihin ei juosta. Sen sijaan pitää ennakoida, odottaa vuoroa ja asettua niin, että voi vastata toisten pelaajien syöttöihin. Peli ei ole yksilösuoritus vaan sitä rakennetaan yhdessä.

Zidane-dokumentissa näkyi myös, että dokumentti oli tehty tähden uran lopulla; dokumentista paistoi väsymys. Pelaaja oli paikoitellen kuin vanha leijona tai kehäraakki – valmiina viimeiseen otteluun, joka koituu kohtaloksi. Pohdimme jonkin verran, kummasta hitaudessa oli enemmän kyse, uran loppuvaiheeseen liittyvästä väsymyksestä vai siitä, että olemme tottuneet katsomaan pelejä niin, että kamera keskittyy pallollisiin pelaajiin. Todennäköisesti molemmista.

Jalkapallosta vuorovaikutukseen

Keskustelimme myös siitä, että peliuraansa aloittelevat lapset juoksevat tyypillisesti rykelmänä pallon perässä. Oman paikan pitäminen ja siinä pysyminen on oppimisen tulos – lasten pitää erikseen opetella olemaan juoksematta jokaiseen palloon. Ja edelleen: samaa voisi soveltaa myös vuorovaikutukseen; vuorovaikutuksen onnistuminen edellyttää, että kaikki eivät ole äänessä yhtä aikaa, tai jalkapallometaforan mukaisesti, juokse kaikkiin palloihin. Sen sijaan pitäisi pystyä sijoittumaan siten, että voi vastaanottaa syöttöjä toisilta pelaajilta.

Edellisten tapaamisten keskustelut läsnäolosta voisivat sopia myös tähän yhteyteen; vuorovaikutuksen sujumisen kannalta olisi eduksi, että puhujat olisivat riittävän läsnä toisilleen ja keskittyisivät pelin rakentamiseen yhdessä, sen sijaan että yrittäisivät yksin läpi ja pyrkisivät pelkästään puskemaan palloa maaliin. Vuorovaikutuspelin sujuminen edellyttää, että pelaajat ovat valppaina ja vastaavat syöttöihin.

Objektiivisuuden illuusiosta subjektiiviseen kokemukseen

Tapaamisen lopuksi pohdimme tieteen ja taiteen erilaisia tapoja tuottaa materiaalia. Mietimme myös, mitä voisimme mahdollisesti oppia katsomastamme dokumentista. Totesimme, että videoaineistoihin perustuva vuorovaikutustutkimus fokusoi helposti palloon: analysoimme sitä, mitä vuorovaikutuksessa tapahtuu, mutta katvealueet, pallottomat pelaajat, jäävät helposti huomaamatta.

Jos pallottomat pelaajat onnistutaankin huomaamaan, heidän osallisuutensa dokumentoiminen on haastavaa. Esimerkiksi keskustelunanalyyttisissa tutkimuksissa paljon puhuvat osallistujat tuppaavat nousemaan enemmän esiin, koska tutkimus fokusoi siihen, mitä vuorovaikutuksessa tapahtuu. Näennäinen tapahtumattomuus jää näkyvien tapahtumien varjoon.

Toisaalta tämä ei ole pelkästään vuorovaikutustutkimuksen ongelma. Esimerkiksi kyselytutkimuksessa vastaaja voi jättää tyhjän paperin, josta pystytään päättelemään vain se, että osallistuja ei syystä tai toisesta vastannut kyselyyn. Videosta voimme sentään havaita monenlaisia osallistumisen tai osallistumattomuuden muotoja, joskaan ne eivät aina tule dokumentoiduksi tutkimuksissa. Videoaineistoja analysoitaessa on myös muistettava, että video ei koskaan esitä todellisuutta sellaisena kuin osallistujat sen kokevat. Voimme esimerkiksi nähdä, mihin osallistujat katsovat, mutta emme silti tiedä, mitä he näkevät.

Taiteen tavat tuottaa materiaalia tähtäävät pikemminkin kokemuksen välittämiseen. Zidane-dokumentissa yhteen pelaajaan fokusoiminen antoi pelistä selvästi erilaisen kuvan kuin perinteinen jalkapallo-ottelu. Esimerkiksi pelitilanteen seuraaminen oli hankalaa, kun kamera ei näyttänyt tulostaulua eikä sitä, milloin pallo osui maaliin. Mahdollisesti dokumentti kuitenkin kuljetti katsojaa lähemmäs päähenkilön, tähtipelaajan, kokemusta. Samalla se välitti jalkapallo-ottelun kulttuurista merkitystä spektaakkelimaisena massatapahtumana, omana kulttuurin muotonaan, joka ylittää ajan, paikan ja kansallisuuksien rajoja.

Marjo

(Kuva: Sauli Sirviö)

Keskusteluntutkimuksen päivät pähkinänkuoressa

7.4.2016

Esittelen seuraavaksi muutamia keskusteluntutkimuksen päivillä kuulemiamme esitelmiä ja kerron, millaisia läsnäoloon liittyviä näkökulmia esitelmät ja niiden pohjalta syntyneet ajatukset nostivat esiin. Kaikki esitelmät olivat inspiroivia ja antoisia. Suosittelenkin tutustumaan ohjelmaan ja abstrakteihin yliopiston sivuilla. (Lue lisää keskusteluntutkimuksen päivistä ja Marjon ja Lauran esitelmästä edellisestä tekstistä.)

Esitelmien pituutta oli rajattu tänä vuonna niin, että puheaikaa oli 15 minuuttia perinteisen 20 minuutin sijasta. Aikataulut pitivät yllättävän hyvin, ja osallistujien vireystaso, vai pitäisikö sanoa läsnäolotaso, pysyi niin ikään korkeana koko kaksipäiväisen seminaarin ajan. Konferenssi-illallinen nautittiin ravintola Torressa, josta jatkoimme kouluun, tarkemmin sanoen Koulu-nimiseen panimoravintolaan. Ennen esitelmien antiin pureutumista voisin omasta ja todennäköisesti myös kollegojeni puolesta lähettää kiitokset päivien järjestelyistä vastanneille keskusteluntutkijakollegoille Turkuun. Kiitos!

Päivien avausesitelmässä Marika Helisten näytti, miten kielelliset muodot ja keholliset käytänteet kongruoivat pidempien kerrontavuorojen paluujaksoissa, joissa kertomuksen keskelle on kiilannut muuta toimintaa ja kertoja palaa takaisin kerrontaan. Analysoiduista katkelmista kävi ilmi, että paluukohdissa kertojat sekä kierrättävät edellä käyttämiään kielenaineksia että palaavat kerronnan keskeyttänyttä toimintaa edeltävään asentoonsa tai käyttävät samankaltaisia eleitä kuin ennen kerronnan keskeytymistä.

Aino Koivisto käsitteli esitelmässään uutispartikkeleita osallistujuuden indekseinä. Esimerkiksi partikkelit aijaa, hö tai mhy voivat toimia minimaalisina empatian osoittimina, mutta niiden riittävyys riippuu kulloisestakin kontekstista. Partikkelit ovat siinä mielessä käteviä, etteivät ne sisällä selontekovelvollisuutta – ainakaan aikuisten puhujien arkikeskustelussa osallistujat eivät tyypillisesti joudu tilille käyttämistään partikkeleista, esimerkiksi vastaamaan kysymykseen ”Miks sä sanoit aijaa?” Läsnäolon ja roolien kannalta kiinnostava oli hetkellinen siirtymä tutkijan roolista arkirooliin: ”Juna oli myöhässä ja sit taksi ei tullu Kupittaan asemalle.”

Marja-Leena Sorjonen nosti plenaarissaan Läsnäolo, osallistuminen ja sosiaalinen vuorovaikutus fokukseen kyseisten käsitteiden käytön. Näimme aluksi internetistä poimittuja esimerkkejä, jotka herättivät pohtimaan, millaisissa yhteyksissä käsitteet ovat kotonaan arkikirjoittajilla. Näkemäni perusteella päättelin, että läsnäoloa ja osallistumista pidetään lähtökohtaisesti positiivisina ilmiöinä – esimerkeissä ei tullut vastaan oikeastaan mitään sellaista, missä käsitteet olisivat värittyneet negatiivisesti. Lisäksi ne tuntuvat edellyttävän inhimillistä tai ainakin elollista toimijaa. Voidaan sanoa, että seminaarissa on läsnä kymmenen osallistujaa, mutta tuolit ja pöydät eivät tule kyseeseen.

Entä miten olisi kissa? Pääsin pohdinnoissani kissaan suunnilleen samalla hetkellä, kun eteemme avautui videoitu keskustelukatkelma, jossa kissa osallistuu naukumalla kahden ihmisen väliseen keskusteluun. Toinen keskustelijoista nostaa kissan syliin ja puhuttelee sitä pronominilla , mikä osoittaa, että kyseinen vuoro on suunnattu kissalle. Keskustelukumppani suostuu hetkellisesti ottamaan kissan mukaan vuorovaikutukseen puhumalla kissasta, mutta viittaa siihen kolmannessa persoonassa, pronominilla hän. Vaikka kissa on puheenaiheena, vuoroa ei ole suunnattu kissalle. Seuraavassa vuorossaan sama puhuja sinetöi osallistujien joukon nimenomaan inhimillisiin toimijoihin muotoilemalla ehdotuksen: Hei haluttaisko me maistaa sitä likööriä? Vuoro on kiinnostava, koska pronomini me voisi viitata kaikkiin läsnäolijoihin ja näin ollen myös kissa voisi kuulua osallistujajoukkoon. Tässä tapauksessa vuoron merkityssisältö sulkee kissan kuitenkin pois; kissa ei ole potentiaalinen liköörinmaistaja. Vielä mahdottomampaa olisi, että kissa nimenomaisesti haluaisi maistaa likööriä, ja siinäkin tapauksessa, että se pystyisi ilmaisemaan intentionsa vastaamalla ehdotukseen myöntävästi. Kyseinen ehdotus toimiikin paitsi siirtymänä seuraavaan toimintaan myös kätevänä tapana muotoilla osallistumiskehikko uudelleen kahden ihmisen väliseksi keskusteluksi ja palauttaa kissa omiensa joukkoon lattialle naukumaan.

Pia Päiviö puhui puolitoistavuotiaiden kaksikielisten kaksosten vuorovaikutuksesta läsnäolon ja jaetun huomion näkökulmasta. Aineisto oli kerätty videoimalla lapsia säännöllisin väliajoin suomea puhuvan äidin tai saksankielisen isän kanssa niistä ajoista asti, kun lapset alkoivat käyttää sanoja. Päiviö kertoi kysyneensä vinkkejä aineistonkeruuseen lapsen kielen oppimisen guruna tunnetulta Tomasellolta, joka oli neuvonut nauhoittamaan kuukauden välein, mutta viitenä peräkkäisenä päivänä. Kertaviikkoisten nauhoitusten ongelmaksi saattaa muodostua se, että lapsi ei välttämättä puhu juuri silloin, kun kamera on käynnissä. Päiviön aineistoja saa lainata tutkimustarkoituksiin tutkijalta pyytämällä. Katsoimme videopätkän, jossa puolitoistavuotias taapero käyttää suomen demonstratiivisysteemin koko kirjoa kertoessaan äidilleen, miten tässä, tossa ja siinäkin on liukasta. Näkemäni perusteella suosittelen lämpimästi aineistojen lainaamista, mikäli tutkimus liippaa vähänkään läheltä lapsen kielenoppimista.

Suvi Kaikkonen valotti venäjän kielen imperatiivia ja siihen liittyvää kehollista toimintaa esitelmässään Myyjän käyttämä signaali-imperatiivi deržite venäjänkielisessä vuorovaikutuksessa. Analyysit kohdistuivat sanallisen ilmauksen ja siihen liittyvän kehollisen toiminnan, ostoskassin ojentamisen, keskinäiseen ajoitukseen: deržite lausuttiin joko samanaikaisesti eleen kanssa tai hieman ojentavan eleen alkamisen jälkeen. Deržite-imperatiivin analyysi vahvistaa näkemystä siitä, että imperatiivit ovat kotonaan jo aloitetuissa toimintajaksoissa, joissa osallistujat kokevat toiminnan yhteiseksi. Tässä kehyksessä puhuja voi olettaa kuulijan toimivan toimintakehotuksen mukaisesti. Analyyseista ilmenee, että kehotuksen velvoittavuus ei kuitenkaan synny pelkästään kielellisestä imperatiivista vaan merkittävästi myös kehollisesta toiminnasta.

Liisa Voutilainen raportoi työryhmänsä tutkimuksesta Empatia, tulkitseminen ja fysiologiset tunneprosessit psykoterapiassa. Aineisto oli kerätty nauhoittamalla terapiaistunnot sekä mittaamalla osallistujien sydämen sykettä, ihon sähkönjohtavuutta ja kasvonlihasten aktivaatiota. Ulkopuoliset havainnoijat olivat myös arvioineet terapeutin vuorojen empatian astetta. Lisäksi oli analysoitu terapeutin vuorojen haastavuutta suhteessa potilaan ilmaisuun. Tutkimus keskittyi terapeutin formulaatioihin eli vuoroihin, joissa terapeutti esittää tulkinnan potilaan puheesta.

Tutkimuksesta ilmeni, että terapeutin empatia rauhoittaa potilasta, mutta lisää terapeutin omaa fysiologista aktivaatiotasoa, toisin sanoen stressiä. Terapeutin fysiologinen aktivaatiotaso nousee hetkellisesti myös haastavien formulaatioiden aikana, mutta ei kuitenkaan pitkällä aikavälillä. Potilaan fysiologinen aktivaatiotaso taas nousee nimenomaan pitkällä aikavälillä haastavien formulaatioiden seurauksena.

Camilla Lindholm käsitteli esitelmässään muistisairaan vanhuksen jaså-partikkelin käyttöä. Hoitajien käsityksen mukaan vanhus oli omissa maailmoissaan. Vuorovaikutuksen tarkempi analyysi osoitti kuitenkin, että partikkelilla oli vuorovaikutuksellista käyttöä: vanhus käytti sitä reagoidessaan hänelle kohdistettuihin aloitteisiin, kuulemiinsa rinnakkaiskeskusteluihin sekä materiaaliseen maailmaan. Esimerkkejä katsellessani kiinnitin huomiota myös hoitajien puheeseen. Huomasin, että hoitajat kehystivät toimintoja yhteisiksi pronominilla vi ´me´ samaan tapaan kuin väitöskirja-aineistoni kielikylpyopettajat siinä vaiheessa, kun lapset eivät vielä osanneet ruotsia.

Leila Kääntä analysoi ryhmätyön aloitusta 8. luokan historian oppitunnilla, jossa opetus tapahtuu englanniksi. Tehtävän aloitukseen kuluvan 10 minuutin aikana oppilaat ehtivät orientoitua monenlaisiin asioihin ja käväistä jopa luokan ulkopuolella. Nauhoitteista näkyy, että fyysinen läsnäolo ei ole tehtävään keskittymisen tae, joskin se taitaa olla sen edellytys ainakin kyseisenkaltaisissa luokkahuonetilanteissa.

Fyysisen läsnäolon merkitys on perustavasti erilainen virtuaalimaailmoissa, joissa osallistujat jakavat fyysisen tilan sijasta virtuaalisen tilan. Laura Kohonen-Aho analysoi esitelmässään sosiaalisen läsnäolon ilmenemismuotoja virtuaalitiimeissä, joissa osallistujat vuorovaikuttavat keskenään niin sanottujen avatar-hahmojen välityksellä. Tutkimuksessa analysoitiin sekä vuorovaikutustoimintaa virtuaalimaailmassa että jokaisen osallistujan reaaliaikaista toimintaa, kun he osallistuivat virtuaalitiimin vuorovaikutukseen hahmoillaan.

Riikka Nissin esitelmä Henkilöstökoulutuksen näyttämöllä: Toimintakehykset ja niihin osallistuminen liminaalitilan rakentumisessa vei kuulijat organisaatiotutkimuksen maailmaan. Aineistona oli videoitua vuorovaikutusta konsultointiyrityksen asiantuntijaorganisaatiolle tarjoamista henkilöstökoulutuksista, joiden tavoite on organisaation toimintakäytänteiden muuttaminen. Osallistumme Liisan kanssa Riikka Nissin ja Suvi Honkasen järjestämään työpajaan Kielitieteen päivillä, joten kuulemme aiheesta lisää toukokuussa.

Esitelmä Läsnäolo ja yhteisymmärtäminen kuulustelun puhelintulkkauksessa pureutui ajankohtaiseen ja inhimillisesti katsoen äärimmäisen tärkeään aiheeseen. Simo Määttä analysoi ymmärrysongelmia puhelimitse tulkatussa turvapaikkahaastatteluun liittyvässä kuulustelussa. Analyysit osoittavat, että tulkin, turvapaikanhakijan ja kuulustelijan välinen yhteisymmärrys on äärimmäisen haavoittuvaa, eivätkä kuulustelijat välttämättä edes tiedä, etteivät tulkki ja kuulusteltava läheskään aina ymmärrä toisiaan. Esitys palautti mieleeni Marja Etelämäen esittämän vetoomuksen ja sitä seuranneen keskustelun maaliskuun alussa järjestetyssä Intersubjektiivisuus vuorovaikutuksessa -huippuyksikön kevätseminaarissa: Yhteiskunnassa tarvittaisiin vuorovaikutustutkijoiden osaamista. Miten me voisimme olla läsnä ja osallistua auttaaksemme ihmisiä, jotka tarvitsevat apua juuri nyt?

Marjo

Näkökulmia läsnäoloon ja osallistumiseen

7.4.2016

Kävimme Lauran kanssa tutkimuksinemme Turussa Keskusteluntutkimuksen päivillä 17.–18.3.2016. Päivät järjestettiin jo 15. kerran, eli voitaneen puhua suomalaisen keskusteluntutkimuksen traditioon kuuluvasta tapahtumasta. Päivien teemana oli läsnäolo, jonka pohtimisessa riitti purtavaa pariksi päiväksi ja vähän enemmäksikin. Esityksemme otsikoitui päivien teemaa mukaillen: Läsnäolo esittävän taiteen harjoituksissa. Esityksen työstäminen ja muiden esitysten kuunteleminen herkistivät vähintäänkin miettimään, mitä läsnäolo on tai voisi olla ja miten läsnäolon käsitettä käytetään tieteessä, taiteessa ja arjessa. Avaan käsitettä esityksen valmisteluvaiheen muistiinpanojen, esityksemme sekä kuulemiemme esitelmien valossa.

Valmisteluja

Pohdimme läsnäolon käsitettä esitystämme edeltävässä hanketapaamisessa. Yhtäältä kysyttiin, onko läsnäolosta ylipäätään tieteelliseksi käsitteeksi: onko käsite määriteltävissä riittävän tarkkaan? Toisaalta todettiin, että vuorovaikutuksen tutkimuksessa läsnäoloa on lähestytty osallistumisen käsitteen kautta. Taiteen näkökulmasta taas pohdittiin, että läsnäolo voisi konkretisoitua esimerkiksi improvisaatiolle tyypillisessä joo ja -periaatteessa; improvisaatio perustuu siihen, että osallistujat hyväksyvät toistensa ”tarjoukset” ja jatkavat niitä, sen sijaan että muuttaisivat toiminnan suuntaa tyrmäämällä toisen aloittaman toiminnan. Aktiivinen läsnäolo voisikin olla auki olemista. Läsnä oleva ihminen on avoin sille, mitä toiset tuovat vuorovaikutukseen. Läsnä olevana pystyy reagoimaan tilanteessa ja menemään mukaan toisen aloittamaan toimintaan, sen sijaan että täyttäisi tilan omilla menneillä, tulevilla tai meneillään olevilla suunnillaan. Ja sitähän arkinenkin vuorovaikutus toki pitkälti on: ei riitä, että yksi aloittaa vaan pitää olla jaettua jollain lailla.

Esityksen valmisteluvaiheessa oli haastavaa haravoida aineistosta tapauksia, joiden avulla läsnäoloon pääsi pureutumaan konkreettisesti. Läsnäolo ei ole rajattavissa kielellisesti eikä se ole poimittavissa aineistosta samalla tavalla kuin jokin partikkeli tai vaikkapa korjausaloite, kuten kysymyssana mitä? Olisimme voineet lähestyä läsnäoloa analysoimalla jaksoja, joissa osallistujien tehtävänä on kertoa toisilleen hauskoja juttuja. Olisimme tarkastelleet kertomuksia tarjouksina ja analysoineet niiden vastaanottoa hyväksynnän ja tyrmäyksen käsitteiden valossa. Osa jutuista saa jatkokseen toisen samansuuntaisen kertomuksen, joka jatkaa edellisen teemaa tavalla tai toisella. Ne hyväksytään joo ja –periaatteen mukaisesti. Toisia tarinoita ei hyväksytä hauskojen juttujen joukkoon. Ne tyrmätään. Tyrmäyksen kielellinen toteutuma sisältää vetoamisen omaan mielipiteeseen ja perustelun. Kiintoisaa olisi analysoida tarkemmin, miten osallistujat tiimiytyvät tarinankerrontatehtävän eri vaiheissa ja miten tiimiytyminen ilmenee puheessa ja kehollisesti. Lisäksi voisi pohtia, miten tarjouksen ja tyrmäyksen tai hyväksynnän käsitteet suhteutuvat keskustelunanalyysin käsitteisiin.

Orientaation muutoksia

Päädyimme lopulta analysoimaan kahden harjoituksen välistä jaksoa, jossa osallistujat siirtyvät kolmen hengen ryhmiin työskenneltyään ensin pareittain. Kahdenkymmenen sekunnin aikana tapahtuu paljon, ja ensikatsomalta katkelma näyttää kaaokselta. Tarkemman analyysin – ja jokseenkin haastavan litterointityön – tuloksena toiminnasta löytyy kuitenkin monenlaista systematiikkaa.

Analyysi osoittaa, että ryhmiin jakautumisen kulkuun vaikuttaa ensinnäkin se, mitä osallistujat ovat tekemässä ennen uusien ryhmien muodostamista. Analysoimassamme tapauksessa he ovat edellä työskennelleet pareittain. Kunkin parin molemmilla jäsenillä on roolit, joiden mukaan toiminta on jäsentynyt. ”Ykkösen” roolissa tehtävänä on aloittaa jokin fyysinen tekeminen, ”kakkosen” tehtävä taas on katsoa, mitä ykkönen tekee.

Kuten odotettavaa on, edeltävä asetelma vaikuttaa uusien ryhmien muodostamiseen siten, että ryhmät muodostetaan ensisijaisesti lähellä olevien osallistujien kanssa. Ehkä vähemmän itsestään selvää on se, että osallistujat orientoituvat uusiin ryhmäjakoihin yhdessä parinsa kanssa ja näyttävät lisäksi säilyttävän ykkösen ja kakkosen roolinsa. ”Kakkonen” siirtää huomionsa parista ohjaajaan ja muihin osallistujiin vasta sen jälkeen, kun ”ykkönen” on lopettanut fyysisen tekemisen tai kun tekeminen on saatettu päätökseen tavalla tai toisella – tyypillisesti katseella tai jossakin tapauksessa myös sanallisesti. Parien keskinäinen yhteistoiminta näkyy paitsi toiminnan perättäisyydessä – kakkonen kääntää katseensa ohjaajaan ykkösen jälkeen tai kun edeltävä toiminta on saatettu päätökseen – myös siten, että parit koordinoivat kehollista toimintaansa yhdessä; paikasta toiseen siirtyvät parit kävelevät aluksi samaan suuntaan, paikalleen jäävät taas kääntävät katsettaan samoihin suuntiin jopa hämmästyttävän synkronoidusti.

Miten tämä sitten liittyy läsnäoloon? Ajattelen asian näin: Paritehtävässä osallistujat ovat läsnä ensisijaisesti toisilleen tehtävänantoon kuuluvien roolien mukaisesti. Ryhmän muut jäsenet jakavat saman tilan, mutta eivät ole kytköksissä toisiinsa toiminnan tasolla. He eivät osallistu yhteiseen toimintaan vaan tekevät samaa tehtävää rinnakkain, kukin parinsa kanssa. Kolmen hengen ryhmien muodostaminen edellyttää kuitenkin orientaation muutosta. Rinnakkaisista toimijoista tulee hetkeksi läsnäolijoita, joiden joukosta uuden ryhmän jäsenet valikoidaan. Orientaation muutokset näkyvät vuorovaikutuksessa siten, että osallistujat katsovat ympärilleen, kävelevät lähemmäs toisiaan ja kahdessa tapauksessa myös ilmoittavat sanallisesti: mä tuun sinne / mä tuun teiän kans. Siinä vaiheessa kun uusi kolmen hengen kokoonpano on selvillä, sen jäsenet suuntaavat huomion hetkeksi toisiinsa ja asettuvat toistensa lähelle. Näin he osoittavat – sekä toisilleen että muille osallistujille – muodostavansa nyt yhteisen ryhmän. Kun ryhmien kokoonpanot on vakiinnutettu, ryhmät suuntautuvat uudestaan ohjaajaan ja asettuvat kuuntelemaan uuden tehtävän ohjeita. Sen jälkeen kolmen hengen ryhmät ryhtyvät työskentelemään rinnakkain, uuden tehtävänannon roolien mukaisesti.

Marjo

”Tää on tämmönen iltapäiväkerho, josta mä saan rahaa.”

21.8.2015

Haastattelimme viimeisen viikon perjantaina osallistujia ja kysyimme, mitä kaikkea reilusta viidestä viikosta jäi käteen. Mitä kesätyöprojektin aikana oppi itsestään, muista, taiteesta ja työstä? Mikä jäi mieleen?

”Tehtävät pisti meitä työskentelemään meidän ajatusten kanssa, et mitä me oikeesti ajatellaan ja mitä me mietitään. Sit se piti laittaa paperille ja vielä lukee.”

”Oppi semmosta hereillä olemista: että on korvat auki ja seuraa mitä ympärillä tapahtuu, mitä Helsingissä tapahtuu, mitä Suomessa tapahtuu ja mitä maailmalla tapahtuu.”

”Niinku vaikka kuulua-verbi. Heti kun joku vaikka kävelee kadulla ohi ja kysyy joltain tyypiltä et mitä kuuluu, niin heti se herättää jotenkin.”

Tehtävissä joutui ja pääsi käyttämään hyväkseen omia muistoja, kokemuksia ja tunteita. ”Vaikka yrittikin silleen, et en mä haluu kirjottaa tota, niin kyllä niihin [tehtäviin] väkisinkin tuli jotain henkilökohtaista.”

Vaikka kaikki olivat erilaisia, ”kukaan ei vetänyt johtopäätöksiä toisista tai katsonut vinoon et kuka toi kummajainen on”.

6

Projektissa oppi myös taiteen tekemisen tekniikoita, näyttelijäntyötä, itseilmaisua, sisäisiä liikkeitä ja rooliin menemistä. Keskeisenä antina nähtiin myös toisen ihmisten kanssa oleminen ja yhdessä tekeminen. Osallistujat pääsivät tutustumaan konkreettisesti kulttuuriin ja näytelijäntyön tekniikoihin. Projektilaiset kertoivat myös, että kesätyön kautta heille avautui uusia ovia teatteri- ja taidemaailmaan.

Työskentelyn koettiin tapahtuvan kannustavassa ilmapiirissä, jossa sai huomata miten levollinen olo on, kun kukaan ei arvostele ja sai tajuta sen ”miten paljon sosiaalisia taitoja multakin löytyy”. Projekti tarjosi osallistujille myös paljon uusia näkökulmia ja keskustelunavauksia. Keskustelut nähtiin ”avaavina tekijöinä”, joista sai intoa vaikuttaa asioihin. Projekti myös nostatti uusia ajatuksia, tutustutti muihin kulttuureihin ja herätti uteliaisuutta. Konkreettisesti projektissa oppi lisäksi ääneen avaamista, kirjoittamista sekä selän suoraksi saamista.

8

Entä taide – ovatko osallistujien käsitykset ja kuvat taiteesta muuttuneet? Mitä taide voisi olla työnä?

”Taide voi olla vaikka kaunista tai sit tosi rumaa. Kuitenkin et se herättää jotain tunteita tai ajatuksia.”

Tämän lisäksi taide näyttäytyi haastatteluissa impulssien saamisena, yhdessä tekemisenä sekä kantaaottavana ja vaikuttavana. Muissa töissä helposti unohtaa työt kotona, mutta taiteilijan työt jäävät päähän viikonloppunakin. Yksi osallistuja kertoi suihkussakin tehneensä mielikuvaharjoituksia, kuvitelleensa silmän takaraivoonsa. Taide työnä (ja etenkin tämä projekti) nähtiin myös omaan epämukavuusalueensa ulkopuolelle astumisena ja oman luovuutensa kanssa työskentelynä, siitä ammentamisena.

Innostavaa!

Katja

(kuvat: Susanna Kesänen)